Puulan ja Luonterin kahdet kasvot

Puula 14.-16.7.2025, Hirvensalmi, melontaa n. 44 km

 

Puula on tunnettu aaltojen ja jään kovertamista kivimuodostelmistaan eli raukeista. Näitä mekin toivomme näkevämme, kun kauan kaivatun lämpöaallon innostamina laskemme Wenonahimme Puulan vesille. Helle vyöryy voimalla Suomen ylle, eikä kukaan enää valita kylmyydestä tai sateesta, jotka rienasivat meitä lähes koko alkukesän. Nyt on retkireppu täytetty juomalla ja hellehatut asetettu päähän, kun lähdemme matkaan nenänpäät aurinkorasvasta kiiltäen. 

Lähtöpaikaksi olemme valinneet Lutakonlahden sataman Väisälänsaaren pohjoispäästä Taipaleenlahdelta. Sinne on hyvä jättää auto pariksi päiväksi ja paikka tuntuu muutenkin sopivalta, kun suuntana on Soisalo. Kello on puoli kymmenen aamupäivällä, kun lähdemme matkaan. Melomme rauhakseen tulistelupaikkaan pienelle nimettömälle saarelle lähelle alttarikiveä. Kaksi miestä moottoriveneellä ja neljän hengen kajakkiseurue ovat yöpyneet saarella. Me syömme eväät, ihastelemme viereisen saaren raukkeja ja melomme katsastamaan alttarikiven.

 

 

Tulistelupaikan viereinen saari.

Alttarikivi ja uskomattoman kirkas vesi.

 

Vesi on Puulalla uskomattoman kirkasta; sen syvyyttä on välillä vaikea arvioida. Kiviä on vähän kaikkialla aivan isoja selkiä lukuun ottamatta. Varsinkin matalampien saarien päät jatkuvat usein kivijonona pitkäänkin. Pienemmillä selillä saattaa olla kiviä saarten välissäkin. Joskus hätkähtää, kun kirkkaan veden alta kuultaakin yhtäkkiä iso kivi. Kirkkaassa vedessä melominen on kuitenkin aina huomattavasti sameaa vettä mukavampaa. 

Pysähdymme jaloittelemaan Siikasaarilla. Samalla tarkastelemme jo mahdollisia yöpymispaikkoja. Ihan helppoa ei ole paikkaa löytää; rannat ovat kivisiä tai kallioisia. Loiva kallio on aina liukas kuin saippua. Kallioiset saaret ovat lisäksi upeiden jäkälämattojen peittämiä. Siikasaarillakin saa asetella jalkansa varovasti, ettei tule tallanneeksi kauniita jäkäläpalleroita. Sisemmällä saaressa mustikan varvut notkuvat kypsistä marjoista. Rannalla meitä ilahduttaa haapaperhonen, joka asettautuu kuin näytille esitellen siipien aluskuvioitaan, jotka ovat kuin tiffanylasitaidetta.

 

Siikasaarten jäkälämattoa

 

Jatkamme matkaa Papusaareen, jossa pääsemme valmiille hiilloksille keittämään kahvit. Minä pulahdan hetkeksi järveen viilentymään. Suppilautailija poikkeaa myös saareen. Luottamus kaatumattomuuteen on hänellä kova, koska puhelinkin on rennosti reisitaskussa ilman vedenpitävää koteloa, eikähän suppailijat taida pelastusliivejäkään juuri käyttää. Ukkonen jytisee jossain kauempana ja kun seuraavan kerran rantaudumme päivälevolle riippumattoihin piskuiselle kalliosaarelle, jyrähtelee se jo lähempänä poistuen kuitenkin lopulta äitymättä sen suuremmin.

 

Yksi Soisalon saarista.

 

Rantautuminen jonnekin.

Puikkelehdimme vielä Soisalon saarien lomassa yösijaa etsiskellen. Päädymme Matoniemen länsirannalle, jonne pykäämme laavutelttamme pystyyn ja kokkaamme iltaruokaa trangialla. Iltauinnille  pääsee onneksi suht mukavasti kivien välistä. Riippumatoissa on vielä mukava viettää hetki rupatellen leppeässä kesäillallassa. Ja mikä autuus; ei lainkaan itikoita!

 

Polku jäkälikköön oli jo tallaantunut ennen meitä.

 

Yö teltassa on rauhallinen ja kömmimme ylös anivarhain höydyntääksemme aamun tyyneyden. Ja tyyni aamu onkin. Hetki on suorastaan taianomainen, kun melomme Kopsanlahdesta Miettisenlahteen päin. Saaret seisovat ylväinä paikoillaan täydellisen rauhan kietoutuessa koko tienoon ympärille. Järven pinta toistaa taivasta ja taivas ja järvi ovat yhtä. Hetken saamme olla tuon satumaisen kauneuden ytimessä ja yhtä sen kanssa; osa sitä. Juuri näiden hetkien takia lähtemisen ja järjestelyjen eteen tehty työ tuntuu kaiken vaivan arvoiselta. Mutta niin kuin kaikki hetket ovat ohikiitäviä, ei tähänkään hetkeen voi jäädä, vaan matka jatkuu.

 

 

Taianomainen hetki.

Simpiänselkä pysyy tyynenä kiertäessämme Ison Säkkisalon saaren. Hietasaaren ja Säkkisalon välissä on upea hiekkapohja! Vettä siinä on vajaan metrin verran ja pohjan kuviot jalanjälkineen näkyvät hienosti kirkkaan veden ansiosta. Säkkisalon varaustuvalla näyttää olevan porukkaa. Melomme Ison ja Pienen Säkkisalon välistä tuulenvireen jo alkaessa liplattaa järven pintaa. Kohokalliolla pidämme pienen evästauon. Ritalahden niemenkärjessä sääksi liitelee yllämme ja kertoo selväsanaisesti, että ei suuremmin välitä seurastamme. 

 

Tauko Kohokallioilla.

 

 

Saavumme Lutakonlahden satamaan lähes täsmälleen vuorokausi lähtömme jälkeen. Eilen ajellessamme tänne sattui pieni moka, eikä kumpikaan muistanut, että Kangasniemellä piti käydä kaupassa. Sen jälkeen ei kauppoja näkynyt ja eväämme vaativat täydennystä. Päätimme siis palata lähtösatamaan ja siirtyä autolla kaupan kautta toiselle puolelle Simpiänselkää.  Hirvensalmella täydennämme ruokavarastot ja sataman kioskista saamme vinkin käydä Kissakoskella. Siellä onkin aivan mahtava lounaspaikka Ravintola Kissakoski. Lounas on kertakaikkisen herkullinen!

Siirrymme Mainiemeen, joka onkin oikein kunnon satama. Siellä on maksullisia paikkoja, mutta myös melojat saavat pysäköidä; ainakin tien varteen. Yhden osakkaan neuvosta pieni pöpelikkö on myös luvallinen. Keskipäivän helle on suorastaan tuskallinen ja tavaroiden pakkaamiseen kanoottiin ei jaksa tuhlata yhtään ylimääräistä aikaa. Aamupuurot siinä aivosumussa ainakin unohtuvat auton penkille. 

Ensimmäinen ajatus järvelle lähtiessä on vain löytää paahteelta suojainen lepopaikka. Ulpansaaren pohjoisesta niemen kärjestä sellainen löytyy ja viritämme riippumatot. Samalla teemme hiukan suunnitelmaa minne melomme. Ajatus on päästä Hirsisaaren tulistelupaikalle, jossa voisi vaikka yöpyä. Korppivuorikin kiinnostaisi. On vain päätettävä kierrämmekö Koveron saaren etelä- vai pohjoiskautta. Päädymme pohjoiseen. Verkkosaaren ja Pieni-Hoikka Halmesaaren välistä aukeaa aika tylsän oloinen pitkä matka kohti Siekkisensaarta. Se on kuitenkin kierrettävä, joten melat vaan heilumaan, vaikka tuuli onkin meille vastainen. Hiekkalahdessa keräämme voimia ja niitä tarvitaankin, kun Simpiänselältä alkaa tuulla Siekkisensaaren itäpuolella. Viimeinen kilometri ennen Virransalmea on taistelua tuulta ja moottoriveneiden peräaaltoja vastaan. Välillä ristiaallokko keikuttaa kanoottiamme niin, että se saa minussa aikaan jo pelon sekaista tunnelmaa. Ainakin päätöksen, että ei ikinä tuulessa selälle. 

Virransalmessa on hyvä ylityspaikka Karhulahdelle. Se tuntuu taivaan lahjalta ja Karhusaaren tyyni pinta saa aikaan syvän helpotuksen tunteen. Neljän hengen kajakkiseurue on menossa päinvastaiseen suuntaan, mutta katsastettuaan tilanteen he kääntyvät takaisin. 

Karhulahdessa on hieno kallioseinä ja yksinäinen kajakkimeloja pyytää voisimmeko ottaa kuvan hänestä ja hän vastavuoroisesti meistä. Sehän sopii. En ole varma pelkäänkö enemmän pudottavani hänen puhelimensa vai hänen pudottavan minun puhelimeni, jota aika rennosti tuntuu pitelevän. Pienen säätämisen jälkeen saamme kuvat otettua ilman vahinkoja ja pääsemme pakoon kallioseinän tuskaista kuumuutta.

 

Karhulahden kallioseinä, Wenonah ja me.

 

 

Myös kuvat ottanut mies päättää olla lähtemättä tuulen puolelle ja jatkaa matkaa Hirsisaareen toista kautta. Sinne on menossa myös se neljän hengen kajakkiseurue. Päättelemme, että meitä ei siellä enää kaivata, eikä me kaivata Hirsisaarta, vaan me etsimme oman saaremme. Ukonsaaren pohjoispää näyttää lupaavalta ja sinne majoitumme. Ruokahetki leppeässä iltatuulessa ilman itikoita on jälleen yksi lehti talletettavaksi kultaisimpien muistojen kansioon.

 

Iltatoimien aika.

 

Wenonahkin saa levätä.

Aamulla olemme jälleen aikaisin liikkeellä. Tuulen on ennustettu voimistuvan päivän päälle, joten haluamme jälleen hyödyntää aamun tyyneyden. Päätämme luopua Korppivuoresta ja suunnata saarien lomassa takaisin Mainiemeen. Sahinsaaren kohdalla kapeimmassa paikassa on hyvä paikka ylittää kannas, joten Honkasaarta ei tarvitse kiertää. Karttuunselkä on iso ja tuulen sopivasti sattuessa hankaloittaa varmasti melontaa. Me kuitenkin pääsemme tyyneyden vallitessa Mailahteen saakka.

Puulasta jää hieman kaksijakoinen kuva. Odotukset olivat lukemiemme kuvausten perusteella hyvin korkealla. Odotimme ehkä sokkeloisempaa saaristoa ja enemmän raukkeja kuin mitä nyt nähtiin. Kenties emme löytäneet oikeisiin paikkoihin tai vaan odotimme liikaa. Välimatkat saarten välillä ovat isompia  kuin kartasta luotu mielikuva antoi olettaa. Selätkin ovat aika suuria eikä niitä voi kokonaan välttää, joten tuuli on aina otettava huomioon reittejä suunnitellessa. 

Toisaalta koimme aivan mielettömän huikeita hetkiä ja näimme upeita maisemia. Näiden takia reissu Puulalle oli ehdottomasti mahtava kokemus. 

 

Luonteri 16.-17.7. 2025, Mikkeli, melontaa n. 17 km

Jos ei lomalle ole tarkkoja suunnitelmia, voi niitä keksiä lennosta. Niinpä mekin keksimme lähteä Luonterille. Koska Korppivuori jäi kokematta, päätimme korvata sen Neitvuorella. Sen juurelta, Hiidenlahdesta lähdemme liikkeelle ehkä päivän kuumimpaan aikaan ja valmiiksi hiukan väsyneinä.

Matka Varteussaarelle on pitkä, suora ja puuduttava. Moottoriveneitä on arvatenkin liikenteessä runsaasti ja tämän tästä saa kääntää kanootin kokkaa aaltoja päin. Varteussaaren levähdyspaikka on enemmän kuin tervetullut. Meinaamme vahingossa meloa siitä ohi, koska sitä ei ole merkitty maastokarttaan. Ripustamme riippumatot rauhalliseen paikkaan ja nukumme makeat päiväunet. Korpin sanoin riipparit ovat parisuhteen pelastus. Näin se varmasti onkin; lepohetki matoissa ja olo on aivan uudestisyntynyt.

 

Varteussaari.

 

Saaressa on hyvä keittokatos ja ulkohuussi sekä pieni laituri. Maisemat ovat kauniit ja saarella risteilee pieniä polkuja. Muutamia moottoriveneitä poikkeaa saarella ja kaksi saksalaimiestä ovat liikenteessä kanootilla. 

Kahvit juotuamme teemme päätöksiä. Alun perin ajattelimme meloa Korvensaaren, jossa pääsee jopa saunaan. Sitä varten ostimme Mikkelistä oluet ja käärimme ne kylmäkallen kanssa avaruuslakanaan :). Nyt kuitenkin alkaa tuntua, että Korvensaaressa saattaa olla ruuhkaa. Sen sijaan Makutsaarille ei pääse isoilla veneillä, joten se saattaa rajoittaa väen paljoutta. Niinpä nappaamme taas lennosta uuden suunnitelman.

 

Matkutsaarille matkaa puolisentoista kilometriä.

 

Makutsaarille on puolentoista kilometrin selän ylitys. Katsastamme, että tuuli on kohtuullinen, joten lähdemme matkaan. Sekin tulee todistetuksi, että isolla selällä rannasta mitättömän näköinen tuuli ei ole välttämättä mitätön enää kilometrin kohdalla. Kohtuullisena se kyllä onneksemme tällä kertaa pysyy ja pääsemme turvallisesti perille.   

Saarella on laavu ja ulkohuussi. Teltan paikkoja löytyy hintsusti ja niistäkin kolme on varattuna. Päätämme siirtää sahapukin syrjempään ja vallata tasaisen paikan sen alta. Siinä onkin mainio paikka teltalle. Hikisen urakan jälkeen uinti hyvässä hiekkarannassa, poukaman suojassa on juhlaa. Laavulla on hyvät tilukset keitellä perunoita.  

Kaksi vireistämme telttaa ovat hiljaisia ja arvuuttelemme minkälaista porukkaa niihin on tulossa. Eipä kyllä arvaukset osu sinne päinkään, kun näemme telttojen omistajat. Paikalle saapuu puuveneellä soutaen mies poikansa kanssa. Vanhemman miehen juttu alkaa soljua iloisesti jo ennen kuin veneen kokka osuu rantaan. Mies paljastuu varsinaiseksi teräsvaariksi. 79-vuotias mies on muun muassa viikko sitten osallistunut  Sulkavan soutuihin ja soutanut 71 km parin kanssa. Nyt melottu 16 km on kuulemma aivan mitätön matka, kun pojan kanssa soudellaan sellaisia 300 km:n matkojakin. Nyt on vaan kuulemma harmi. kun viime vuonna joutui selkävaivan vuoksi lopettamaan kaukalopallon... Huh, nyt ei kannata omista melontamatkoistaan tehdään pientäkään numeroa.

 

Wenonah ja teräsvaarin Hipu vene; hienoja molemmat.

 

Siirrymme vatsat täynnä kalliolle riippumattoihin lepäilemään ja ihastelemaan auringonlaskua. Se onkin hieno. Taas tulee mieleen, että päivällinen puuduttava melominen on joka melan vedon arvoinen, kun saa kokea jotain näin ihanaa ja mieleen painuvaa.

 

 

Aamun piti ennusteen mukaan olla tyyni. Vaan ei olekaan. Selviydymme aamupalasta ja leirin purkamisesta ennätysajassa, koska tahdomme selvittää kahden kilometrin selän ylityksen ennen tuulen voimistumista. Isolla selällä olen ehdottomasti mukavuusalueeni ulkopuolella. Selviydyn matkasta tällä kertaa hienosti keskittymällä nousevan aurinkon välkkeeseen veden pinnalla ja jätän aaltojen korkeuden arvioimisen huomiotta. Melomme Ukonvirran kautta Kukassaloon nauttimaan tyyneydestä. Tikaskaarteennimen kalliomaalauksista toteamme, että alhaalta niitä ei näe ja ylös emme kiipeä. Melomme Taipalelahteen, josta kannamme kanootin kannaksen yli Rokkalahteen. Pian olemmekin takaisin lähtöpisteessä.

Luonterilla on Puulan tapaan kahdet kasvot. Puuduttavaa selänylitystä ja moottoriveneitä, mutta saimme nähdä myös upeita maisemia ja koimme unohtumattomia hetkiä. Molemmistahan toki maistoimme vaan pienen palan. Paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta.

Kiipeämme luontopolkua pitkin Neitvuorelle. Polku on todella kaunis ja maisemat mahtavat. Ehdottomasti käymisen arvoinen.

 

 

Anttolassa käymme kokkaamassa lounasta Hallavuoren laavulla ja saamme rauhaisan lepohetken laavun takana männikössä riippumatoissamme.

Anttolan satamaan poikkeamme kahville. Heti huomaamme, että ei ole meidän paikka. Moottoriveneitä ja vesiskoottereita tulee ja menee. Suoraa baanaa riittää pitkästi ja se houkuttaa vetämään kaasunupit kaakkoon. Haaveilimme kermaleivoksista. Vitriinissä on kyllä teolllisen näköistä täytekakkua; hinta 7,50 euroa pala. Miten niin makealla leivoksella voikaan olla niin suolainen hinta. On laulettava kuin Vesterinen, että jää Dallaspulla vitriiniin. Tällä kertaa sinne jää täytekakku.

Lennokkaat suunnitelmat jatkuvat ja käännämme auton kokan kohti Ristiinaa. Ajamme Tuukkalan tilalle ja heiltä löytty vapaata majoitustilaa. Valitsemme aitan. Pyöräilemme Ristiinan keskustaan oluelle ja syömään. Bistro Saimaan paholaisen broileri on taivaallista! Sen jälkeen uni aitan sängyssä maistuu yhtä taivaalliselta. 

 

Brahen linnan raunioita Ristiinassa.

 

Erinomainen on myös Tuukkalan tilan aamiainen isäntäparin juttujen värittämänä sekä Miekkakosken kahvilan karjalanpiirakat ja unelmatorttu. Miekkakosken kahvila uittomuseoineen on viimeinen pysähdyspaikkamme tällä reissulla. 

Kesän lomareissu on nyt paketissa ja siitä haikeus hiipii puseroon. Tosin kotiinkin on mukava palata reppu täynnä mukavia muistoja. Tämän reissun jälkeen voin myös varmasti sanoa, että Wenonah on saanut sijansa sydämissämme.