Loma alkaa Tiilikalta

24.7.-25.7.2023  Maaningan Korkeakoski, Rautavaaran/Sonkajärven Tiilikanjoki sekä Susi-Kervinen ja Tiilikkajärven kansallispuisto

 

Maanantai aamuna olo on hiukan.. sanoisinko voipunut. Viikonloppu on juhlittu Korpin pyöreitä synttäreitä ja hulabaloo on ottanut osansa. Tälle viikolle sovitun lomareissun valmistelu on jäänyt pronssille, kun latokekkereiden järjestäminen ja aitan kattotyömaa ovat kiilanneet kärkisijoille. Kun starttaamme liikkeelle aamuseitsemältä on olo kuin soitellen sotaan lähtiessä. Kevättalvella tehty raakakopio on suttuisena suunnitelmana vihkossa ja tavarat pakattu vakiolistan avulla. Kaksi yösijaa on varattu ja pääkohde lähellä Venäjän rajaa päätettynä. Näillä eväillä me kaksi voipunutta ajelemme tihkusateen saattelemana kohti Tiilikkajärven kansallispuistoa, jossa suunnitelmamme mukaan aiomme yöpyä Kosevan leirintäpaikalla. Tarkoitus olisi meloa Tiilikanjärven yli ja siitä Tiilikanjokea alas. Vesitilanne mietityttää, samoin pitkä järvimelonta, joka ei tunnetusti ole meidän juttumme, kuten ei myöskään mahdollinen ihmispaljous Kosevassa. 

 

Korkeakosken kanjonin pohjan lehtomaisemaa

Näitä pohtiessamme päätämme poiketa reitiltä ja käydä Maaningalla. Korppi oli Kuopiossa käydessään bongannut syvän kanjonin ja sitä käydään nyt katsomassa. Kyseessä on Korkeakoski, jossa tiettävästi on Suomen korkein vesiputous; 36 m. Onko siinäkin vielä savolaista liioittelua, sitäpä on vaikea sanoa, joskus sitä on ainakin väitetty 10 metriä korkeammaksikin. Kanjonin pääsee kiertämään muutaman kilometrin mittaista Kanjonin kierrosta pitkin. Jaloitteluhan tekee hyvää pitkällä automatkalla, joten sadetta uhmaten kierrämme kanjonin lehtomaisissa maisemissa. Itse kanjoni pysyttelee kyllä kierroksella sivuroolissa. 

 

Korkeakosken kuivahko vesiputous

Lopuksi käymme katsastamassa sen vesiputouksen, jossa tällä hetkellä vettä on varsin niukasti. 190 askelta rappusia pitkin alas putouksen juurelle ja sama ylös. Toisia rappusia vielä näköalatasanteelle. Sen lisäksi, että lahkeet ja kengät ovat läpimärät, on olo varsin nihkeä muutenkin. Kanjonin tuore ja kostea pienilmasto on tainnut siirtyä takin sisäpuolellekin. Lahkeiden kastuminen tällä reissulla tulee olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus; sen huomaamme reissun edetessä. Tosin se ei oikeastaan haittaa ja kyllä Korkeakoski kannatti käydä katsomassa - ehdottomasti.

Iisalmessa syömme tukevan lounaan. Siis todellakin tukevan; rehellisesti sanottuna liian tukevan ja se ajattaa meidät levikkeelle ottamaan pienet tirsat.

 

Tiilikanjoki Sonkajärventien sillan kohdalla

Matkan edetessä hoksaan kartasta, että mehän ajamme itseasiassa Tiilikanjoen yli. Jossain vaiheessa mietittiin myös joen tämän pätkän melomista ja nyt pysähdymme katsomaan vesitilannetta. Ja tottavie; sitähän riittää !! On alkuiltapäivä, vatsat täynnä -kiitos Iisalmen lounaan- ja iltaa siis vielä jäljellä. Joki näyttää varsin houkuttelevalta eikä meidän tarvitse kauan miettiä, kun päätämme pudottaa kanootin katolta. Paikka on siis Sonkajärventiellä, Kukkarolammen kohdalla. Auton viemme Tervaanmäentielle Tervakosken kohdalle ja sieltä pyöräilemme takaisin kanootin luo. Pyöräilyä tulee vain reilut seitsemän kilometriä ja melottavaa on edessä vajaa yksitoista kilometriä. Entuudestaan tuntemattomalla joella ei voi koskaan tietää mitä on edessä ja kauanko siihen menee aikaa. Yhteentoista kilometriin voi mennä jotain kahden ja kuuden tunnin välillä. Jos matkalla on kaksisataakuusikymmentä puupatoa, voi olla aamu ennen kuin ollaan perillä. Riski on otettava, jos aikoo meloa. Kello on tasan neljä, kun lähdemme joelle. 

 

Tiilikanjoki kauneimmillaan

Joesta voi heti päätellä, että vesitilanne on hyvä, vaikka muuta pelkäsimme. Myöhemmin saamme kuulla, että heinäkuu on ollut näillä main todella runsassateinen ja siksi joissa on melojien onneksi runsaasti vettä. Tilanne tälläkin pätkällä voisi jonain muuna vuonna tähän aikaan olla aivan toinen. Meidän iloksemme vettä riittää nyt. 

Tiilikanjoki saa alkunsa Tiilikkajärven kansallispuiston Tiilikasta ja laskee Älänteeseen jatkaen vielä siitäkin eteenpäin. Suurimmat kosket ovat tällä loppuosuudella, vaikka koskia riittää koko 40 kilometrisen joen matkalle. Tämä osuus joesta toimii myös Rautavaaran ja Sonkajärven rajajokena.

Alku on tyyntä ja rauhallista ja joen pinta peilaa maiseman kauniisti. Eräässä mutkassa yllätämme hanhiparven, joka päättää poistua paikalta tunkeilijoista suivaantuneina. Haikara sen sijaan vain siirtyy hieman sivummalle, eikä anna meidän häiritä rauhaansa. Peurankielen ukkometso säikäyttää meidätkin pyrähtäessään siivilleen.

 

Kokkokoski

 

Tiilikanjoesta ainakin tämä osuus on siitä harvinainen, että sen varrella ei ole yhden yhtä mökkiä tai asumusta. Miltei joka joella nyt sentään edes joku mökkipahanen on jossain mutkassa. Se on kyllä meidän mielestä vain positiivinen asia, että saamme nauttia koskemattomasta luonnosta. Joki on muutenkin miellyttävä yllätys. Nivat ja pienet kosket vauhdittavat matkantekoa, eikä yhtään puupatoa ole koko matkalla. Kanootista ei ole oikeastaan pakko nousta koko aikana. Me kuitenkin pidämme jaloittelutauon Kokkokosken kohdalla. Ja löytyyhän se ihmisen jälki kuitenkin. Vai lieneekö itse Menninkäinen ollut asialla, kun on pikkuruisen mökkerön kosken partaalle kyhännyt. Kauan on ainakin kirveen terä ollut kannossa kiinni, kun varsi on ajan saatossa jonnekin kadonnut.

Menninkäisenkö maja ?

....ja kirves

Joki virtaa mukavasti ja kosket ovat hyvin laskettavissa, koska vettä riittää kivien päälle. Nivat ja pikkukosket virkistävät muuten rauhallista jokea. Teimme aivan oikean ratkaisun lähtiessämme tälle pätkälle sen sijaan, että olisimme suunnanneet suoraan Kosevalle. Varsinkin se tuntuu sitä, kun saavutamme Tervakosken täsmälleen kaksi tuntia lähtömme jälkeen. Matka joutui aivan uskomattoman nopeasti ! Tervakosken sillan kohdalla rantaudumme. Sillan alla on hyvä pyörähtää ympäri ja nousta maihin oikealta puolelta. 

Tervakoski

Hienosti onnistuneen melonnan jälkeen on alettava miettimään yösijaa. Jokin ääni pään sisällä sanoo, että Kosevalla saattaa olla muutama muukin, joten miksi tunkea itseään sinne. Siispä bongaamaan kartasta muita vaihtoehtoja. Lähellä kulkee Volokin polkuna tunnettu retkeilyreitti, jonka varrella on levähdyspaikkoja. Niistä lähin on Susi-Kervinen, joten päätämme aloittaa katsastamalla sen. Ja sehän on kerrassaan upea paikka ! Autolla pääsee varsin lähelle, joten ei tarvitse kantaa tavaroita pitkästi. Mäen päällä on hieno laavu, tulipaikka, puuliiteri puineen ja puucee. Eikä ketään muita. Siis täydellinen paikka meille. 

 

Iltakaakaot tulilla

Laavun katossa on koukkuja, joten kokeilemme ripustaa laavutelttamme roikkumaan katosta, koska melonnan ajaksi tauonnut sadekin alkaa uudelleen. Teltasta saamme suojan itikoita vastaan, vaikka eipä niistä ainakaan illalla juuri harmia ole. Ripustus onnistuu hyvin ja saamme erinomaisen yösijan. Teemme iltapalaksi lämpimiä voileipiä Korpin synttärilahjaksi saaman retkihalsterin avulla. Sen jälkeen hassuttelemme juoksemalla itsemme lämpimiksi ja kömmimme makuupussien suojaan hyvissä ajoin. 

Susi-Kervisen laavu

Yllätän itseni yhdeksän tunnin yöunilla. Toki välillä tulee herättyä raottamaan makuupussia, että liika lämpö pääsee pihalle. Pitkistä unista huolimatta aamu on varhainen, kun keittelemme kahvit ja pakkaamme tavaramme. Lähdemme melomaan Susi-Kervisen yli ja siitä nimetöntä jokea vastavirtaan kohti Särkkä-Kervistä. Tavoitteena on käydä Särkkä-Kervisen ja Itä-Kervisen välisellä kannaksella olevalla laavulla. Muutama puupato ylitetään ja välillä saa meloa tosissaan virtaa vastaan. Sitten on taas aivan rauhallisisia pätkiä, mutta joki on kapea ja jossain kohdin lähes tukossa. Melkein pääsemme perille, mutta sitten edessä näkyy useampi kaatunut puu, joten vedämme kanootin maihin ja siirrymme polulle.

 

 

Nimetön joki Susi-Kervisen ja Särkkä-Kervisen välillä

 

Polku onkin oikein kaunis ja mukava kulkea. Se on siis osa Volokin polkua, joka on 30 km mittainen erämainen retkeilyreitti. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja olisi varmasti hieno kulkea kokonaan. Meidän suunnitelmiimme se ei nyt kuitenkaan mahdu. Saavutamme laavun -kääntöpisteemme- ja palaamme samoja jälkiämme takaisin kävellen ja meloen; aina autolle asti.

Volokin polku Särkkä-Kervisen ja Itä-Kervisen välissä

Nyt on aika suunnata alkuperäisen ajatuksen mukaan Tiilikkajärven kansallispuistoon. Tosin menemme Kosevan sijaan Sammakkotammelle. Jo parkkipaikalla tunnemme suurta mielihyvää, että päätimme olla tulematta yöksi kansallispuiston alueelle. Susi-Kervisellä emme nähneet ainoatakaan ihmistä; täällä niitä sen sijaan kuhisee kuin muurahaisia keossa. WC-tiloissa aamupuuro kääntyy vatsassa takaisin tulosuuntaansa ja poistun paikalta liukkaasti tarpeitani tekemättä. Päätämme kiertää edes Sammakkojärven ellei muuta. Sen kierto on vain muutama kilometri. Katsomme maastokarttasovelluksesta, että polku kiertää järven ympäri. Järven päässä käännymme Venäjänhiekalle johtavalta polulta takaisinpäin.

 

Tiilikkajärven tallattua polkua

 

 

Äskeiseen leveäksi tallattuun polkuun nähden tämä on varsin vaatimaton ja alkaa viimein hävitä kokonaan. Silloin vasta juolahtaa mieleen, että eihän tämä olekaan kansallispuiston merkittyä reittiä. Saakohan täällä edes kulkeakaan ? Ja vielä merkittävämpi huomio on, että missäs tämä "polku" menee järven yli ? Ja kun tarkemmin maastokarttaa katsoo, niin eihän se menekään. Edessä on viitisen metriä leveä vesistön ylitys tai paluu muutama kilometri samoja jälkiä takaisin. Ihan heti ei tee mieli palata takaisin, joten riskillä vaan katsomaan päästäänkö yli. Kapeimmassa kohdassa vesi virtaa ja arvatenkin on vuodenaikaan nähden aika korkealla. Syvyydestä ei voi päätellä mitään. Minä oten riskin: kengät ja housut pois ja kahlaamaan. Onneksi on mukana vaellussauva, jolla saa hieman kokeiltua syvyyttä ja otettua tukea. Pikkarit pysyy kuivina ja Korppi kahlaa perässä. Hieman oma hölmöys nolottaa, mutta kukapa sitä nyt saa tietää miten meille kävi, kun ei kerrota. Matka pitkospuita pitkin takaisin autolle taittuu hetkessä.

 

Kohti Sammakkotammea

Tiilikkajärvi saa jäädä taakse ja matkaamme kohti yösijaamme Valtimolla. Olen mielestäni varannut yösijan Puukarin pysäkiltä. Varausta en vaan löydä mistään ja kun tiskillä odotamme, että löytyykö sitä, joudun vähän pidättämään hengitystä jännityksestä. No löytyyhän se onneksi ! Pihapirtti on ensi yön meidän. Valtimolla täydennämme muonavarastot ja käymme katsastamassa huomista mahdollista melontakohdettamme Kokkojokea. 

Illalla meille on lämmitetty pihasauna, jonka löylyt tekevät nannaa keholle ja mielelle. Pesuhuoneen hirsiseinät on suojattu pleksillä ja seinän ja pleksin välissä kiipeilee lepakko. Enpä ole ennen lepakkoa päässyt niin läheltä näkemään. 

Unta ei tarvitse tänäkään iltana kauan odotella.