Naarajoen lumoissa

 3.-5.6.2022  Naarajoki, Pieksämäki  n. 25 km

 

Tätäkin reissua on suunniteltu jo talvesta saakka. Korppihan se tämänkin joen bongasi. Ja hyvä, että bongasi ! Mukaan reissuun saadaan Ketun lapset Riku ja Suvi. He kumpikin ovat melomassa ensimmäistä kertaa. No mitä nyt Riku kerran järvellä testannut.

Jostain Korppi oli bongannut myös majoituspaikan Etelä-Aapelin, josta Kettu varasi majoituksen kahdeksi yöksi. Sinne suuntaamme perjantaina. Majoitumme aittaan, jonne mahtuu sopivasti neljä henkeä. Kuistilla on jääkaappi, joka ladataan heti täyteen eväitä. Ruoan laitto tapahtuu puugrillillä pihassa. Isäntä lämmittää meille idyllisen pihasaunan, josta päästään pulahtamaan viileään Niskajärveen. Sauna maistuu mukavasti hikisen jalkapallo-ottelun, fribeegolfin ja muiden turnajaisten jälkeen. Sitten vain päät pehkuihin ja unille.

Tälläkin kertaa sateen uhka on vahvasti läsnä. Aamulla sade tuntuu suorastaan roikkuvan ilmassa. Keitämme nokipannukahvit puugrillillä ja katamme aamupalan kuistin pöydälle. Kettu pakkaa koko porukan eväät kuivasäkkeihin. Vaihtovaatteet varalle, trangia, vesipussi, melontakamppeet, sadevarusteet... Tavaran määrä tuntuu loputtomalta. Kuivasäkit ovat kaikki erilaisia ja erivärisiä ja pikkuhiljaa alkaakin oppimaan mitä missäkin säkissä on ja järjestely käy sujuvammin. 

Ajelemme Lomatrion vieressä sijaitsevalle entiselle leirintäalueelle, jossa meitä odottaa Pieksämäen kanoottiseuralta vuokrattu kanootti Rikulle ja Suville. Pakkaudumme kimpsuinemme kanootteihin ja  kohta inkkariemme kokat jo halkovat Naarajärven kevyesti aaltoilevaa pintaa. Sisarukset ottavat tuntumaa melomiseen ja sehän alkaa ensikertalaisilta sujua heti hienosti.

 

Jokisuuhun on matkaa vain reilu kilometri ja se on hienosti merkitty; löytyy siis helposti. Jokisuussa on muutama mökki ja saamme heti haukut niskaamme mökkiläisen koiralta. Vain n. kolmensadan metrin päästä saavumme Alanteen lammelle, josta Naarajoki lähtee halkomaan suomaista luonnonsuojelualuetta. Kanoottiseura on pitänyt joella pari viikkoa sitten raivaustalkoot, joten minkäänlaisia esteitä ei kierrettäväksi löydy. Todella hienoa, että näin upeaa jokireittiä huolletaan !

 

 

Kilometri toisensa jälkeen taittuu ja majavien läsnäolo näkyy selvästi. Jossain kohdissa tuntuu, että joka ikistä joenvarren puuta on maisteltu. Pesäkin nähdään, mutta asukasta ei. Harmi, sillä olisi mahtavaa nähdä majava. Tällä kertaa se jää kuitenkin haaveeksi, vaikka välillä näkyy niin tuoreita jyrsimisjätöksiä, että luulisi majavan siihen juuri hampaansa iskeneen. No, se kohtaaminen antaa vielä odottaa itseään.

Suolen mutkassa alkaa jo vähän nälkä kurnia ja tulee tunne, että olisipa seuraavan mutkan takana jo hyvä rantautumispaikka. Mutta alavaa on ja vesi korkealla. Lopulta puskemme itsemme pieneen ojaan ja siitä pääsemme maalle, joka kantaa jalkojen alla. Päätimme jo etukäteen, että evästauoista pidämme huolen ja syömme hyvin eikä eväitä enää takaisin kanneta. Thermacell on kaivettava esiin. Sen verran on itikoita seurana, että ei saa voileipää suuhun ilman, ettei sinne menisi jotain muutakin.

 

Jaloittelun jälkeen on taas mukava jatkaa matkaa. Ketun ja Korpin paikat alkavat vakiintua. Jos viime kaudella vaihdeltiin paikkaa kesken matkankin, on nyt Kettu jumittunut etupenkkiin ja Korppi ottanut takapenkin omakseen. Onneksi paino on suunnilleen sama, niin sillä ei ole merkitystä paikan valinnan suhteen. Ja jotenkin kun rooli alkaa tuntua omalta, niin paikan vaihtaminen ei enää huvitakaan. Näillä siis jatketaan. 

Pieni sade alkaa ripsomaan, mutta samaan aikaan paistaa aurinkokin. Joen pintaan putoilevat pisarat kimmeltävät auringossa ja näky on sanomattoman kaunis. Joki on kaunis, maisema on kaunis, kaikki on niin kaunista ja rakkaat ihmiset vielä vierellä. Se saa Ketun sydämen ihan laajenemaan onnesta. Tuntuu ettei sydän mahdu nahan ja pelastusliivin alle ollenkaan. Nämä on niitä hetkiä, kun elämästä ei puutu mitään. Ei kerrassan mitään. Täydellisiä hetkiä, elämän parhautta. Näihin tunnelmiin haluaisi pysäyttää ajan. Tulee ihan mieleen Pave Maijasen Ikävä kappaleen sanat; huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan. Eihän niitä hetkiä voi pysäyttää, niin kuin ei jokeakaan, joka hiljaa virraten vie meitä eteenpäin.

Yksi este sentään matkalle mahtuu. Eräässä kapeassa kohdassa joki näyttää päättyvän umpikujaan. Edellä melovat sisarukset tunkevat kanootin nokan pieneen koloseen ja kas, umpikuja liikkuu. Vesi on irrottanut joen penkasta osan ja siitä on tullut pieni kelluva saari, joka on jumittunut kapeaan kohtaan. Saari on n. kaksi kertaa kolme metriä  ja siinä kasvaa pari muutaman metrin mittaista koivuakin. Työnnämme saaren sivuun ja se lähtee hiljaa seuraamaan meitä; todennäköisesti jumittuen kohta taas jonnekin.

Aika ajoin joki tekee jyrkkiä mutkia ja näihin kohtiin on sotien jälkeen kaivettu käsipelissä oikaisukanavat tukinuittoa varten. On siinä ollut lapioimista ! Välillä mennään uittokanavaa pitkin, välillä mutkan kautta ja toisinaan toinen kanootti toista ja toinen toista kautta. Maasto muuttuu matkan jatkuessa kangasmaiseksi, mutta seutu on lähes asumatonta.

Poikkeamme pienelle Lounaanlammelle, jossa kuvittelemme näkevämme lintuja. Yhtään ainutta emme näe. Pian lammen jälkeen Naarajokeen liittyy Sahinjoki, jonka arvelimme lisäävän virtausta. Tämäkin jää vain arveluksi ja joki jatkaa rauhallista kulkuaan. Onhan edessä kuitenkin Kälystenkoski. Tai siis hetkinen; sehän taisi mennä jo. Siis nimensä mukainen..

 

Sitten saavumme Niskanivun laavulle, jossa pidetään toinen evästauko. Tuli on jo valmiina, koska peräti kaksi retkikuntaa on paikalla. Toiset lähdössä ja toiset evästämässä. Naisporukassa on syntymäpäiväsankari, jolle on kuulemma luvassa koskikelluntaa. Sankari itse ei asiasta vielä tiedä, mutta meille se paljastetaan siltä varalta, että sattuisimme mahdollisesti samaan aikaan itse tapahtumapaikalle. Ketään ei kuitenkaan loppumatkallamme tavata joesta kellumasta; eikä varsinkaan koskesta, koska ei ole koskiakaan.

Lounastauolla alkaa sataa ja lähtiessä vedämme sadekamppeet päälle. Vaan tuskin ehdimme ensimmäiseen mutkaan, kun sade jo lakkaa ja aurinko alkaa jälleen paistaa. Mustista pilvistä huolimatta enää ei sada.

Kohta saavumme isolle suoalueelle. Se onkin nimeltään Suuraukeansuo. Sielläkin suo on lavanaan vaaleanpunaisia kukkia, joiden nimeä ei tiedetä. Kettu selvittää mikä tuo suokukan nimi mahtaa olla. No kas vain, sehän on Suokukka.

 

Kauniin suoalueen jälkeen puusto lisääntyy ja alitamme sillan, josta voisi vaikka rantautua. Mutta me melomme maaliin saakka, eli majapaikkaamme Etelä-Aapeliin. Ennen sitä on kilometrin verran Niskajärveä ja koska päiväkahvit on vielä keittämättä, rantaudumme keittämään ne pienelle luodolle. Niihin tunnelmiin on mukava päättää melontaretki. Se oli mieleenpainuva ja Naarajoki kyllä menee ehdottomasti Top Vitoseen melomistamme joista.

 

Isäntä ystävällisesti lämmittää meille saunan jälleen. Palvelu on kyllä majapaikassa ollut ystävällistä eikä missään ole moitteen sijaa. Saamme pestä kanoottimme talon vesiletkulla ja käymme palauttamassa vuokrakanootin samaiseen paikkaan, josta sen haimme. Me tulimme tällä kertaa kahdella autolla, joten nyt ei kenenkään tarvitse polkea autoa hakemaan.

Korppi grillaa illalliseksi kanaa ja perunanyyttejä. Kuohuviini kuuluu asiaan, kun sisarusten ensireissu on saatu kunnialla maaliin. Ja mukavaa kuulemma oli. Sen verran on porukka kuitenkin päivän koitoksesta väsynyt, että yömyöhään ei kukaan jaksa kukkua.

Aamulla on aika pakata se valtava tavaramäärä autoihin ja suunnata kotejamme kohti. Mieli on hieman haikea, kun odotettu viikonloppu on takana, mutta samalla todella onnellinen, koska reissu täytti kaikki toiveet ja ylittikin ne ja oli kerrassaan ihana ja ikimuistoinen. Kohti uusia seikkailuja.